Aamupalalle piti lähteä heti sen auettua eli jo kahdeksalta. Bussi tuli noutamaan meitä naapurihotellin vierestä jo klo 9:35 mutta itse asiassa se odotti meitä jo siinä , kun saavuimme sovittuun paikkaan. Tämä olikin ensimmäinen eli lähtöpaikka ja saimme kunnian olla ekat paikallaolijat. Niinpä valitsimme kaikista vapaista paikoista heti kuskin takana olevat penkit. Odottelimme hetken vielä yhtä matkalle lähtevää. Seuraavassa ei kyytiin tullut kuin muutama lisää mutta sitten kolmannessa tulikin varmaan parikymmentä , suurin osa espanjankielisiä.

Välillä ajoimme rannansuuntaisestikin, kun viimeisiä asiakkaita haettiin.

Parilla viimeisellä pysähdyksellä saatiin bussi täyteen, joten matka saaren luoteisosiin alkoi.

Naton vaikutus on näkyy myös täällä Maalorcalla.

Tutka-asema korkealla vuorella ja kuuleman mukaan laajalla aluella sen ympärillä on myös miehistön tukikohta. Me emme nyt menneet tukikohtaan, joten Naton joukot saivat olla ihan rauhassa. Sen sijaan suuntasimme kohti luostaria. de Lluc luostari on keskellä ei mitään. Rakennettu joskus 1200-luvulla. Linkistä saa kiinnostuneet lukea lisää.

https://www.expedia.fi/Monasterio-De-Lluc-Escorca.d6067387.nahtavyydet

Luosterin puistikko on upea. puhumattakaan itse luostarista.

Täytyy vain ihmetellä, millä ilveen konstilla nää esi-isät ovat tämän rakentaneet. Roudanneet kaikki rakennustarpeet tiettömien taipeleiden taakse halki vuoriston. Iso respect!

Hevosille ja aaseille oli tehty oma rakennus. Pilttuiden yläpuolella on majoitustiloja.

Matka vuoriston serpentiineissä oli hidasta.

Frankon aikaan vangit rakensivat tätä tieosuutta seitsemän vuotta. Tie johtaa luostarista luoteisrannikolle. Jotta matkanteko olisi vielä vaikeampaa, olivat pyöräilijät osittain tientukkeena.

Jopa kilpapyöräilijat käyvät täällä harjoittelemassa tulevia isoja koitoksia varten. Tähän aikaa vuodesta ovat enempi vähempi harrastelijoita. Mielestäni enempi, kun ajattelee, että joutuu polkemaan todella pitkiä nousuja. Ei onnistuisi minulta eikä olisi onnistunut edes ennen vanhaan ,silloin kun kaikki oli paremmin.

Sitten oli nämä turistien autot. Onneksi emme tavanneet tällä reissulla kuin tämän yhden ”onnettoman”. Ei ymmärtänyt mihin olisi pitänyt väistää, joten lopulta kuskimme nousi neuvomaan rouvaa, mihin väistää. Kuskimme sai raikuvat aploodit palatessaan ”konttoriinsa”.

Välillä peilit melkein koskettivat kalliota tiukoissa mutkissa. Pyöräilijät suhasivat milloin miltäkin puolelta bussia ohi. Kuski sai olla tarkkana.

Upean luonnon halkeaman läpi tiellä kulki myös pyöräilijä. Ja pakko oli mennäkin jos rannikolle halusi päästä. Alamäki oli pitkä ja niinpä tiukemmissa mutkissa fillaristit suhasivat bussin ohi välillä kummaltakin puolelta.

Vuorenrinteet ovat otettu hyötykäyttöön. Penkereitä melkein joka puolella ja niissä oliivipuita. Saarella onkin hyvä maine oliiviöljyn tuottajana. On siinä hommoo kun tuolta pikkuruiset oliivit käy keräämässä.

Viimein saavuttiin pikkuiseen satamaan. Port de sa Calobra.

Pieni kallioon tehty laivojen kiinnittymispaikka ja muutama ravintola ja rihkamakioski. Siinäpä tärkeimmät ja ainoat, mitä tässä satamassa on.

Me nautimme lounaan itsepalveluravintolassa. Linjastossa oli erilaisia ruokia ja herkkuja, joten oli mistä valita. Laatu ei nyt kaksista ollut, mutta saatiinpahan mahamme täyteen. Koska aikaa oli runsaasti ennen laivalle pääsyä, kävimme vielä paakelsit nauttimassa toisessa kuppilassa. Hinnat täällä ihan Mallorcan keskitasoa.

Vesi on, kuten Välimerellä yleensäkin, kristallin kirkas. Laiva lähti ajallaan ja me sen mukana kattoterassilla, minne kaikki jotka mahtuivat, änkesivät itsensä.

Laiva ajoi lähellä jyrkää kalliota, jossa oli todella paljon erikokoisia onkaloita. Mahtaa olla lintujen pesimäaikaan melkoinen kuhina, koska noissahan on hyvä pesiä.

Kallion päällä näkyi oletettavasti viimeinen (säilynyt) turkkilaisten tekemä vartiotorni. Niitä on kuulemma ollut useampikin tässä saaressa. En vain oikein ymmärrä, mitenkä viesti lähestyvästä vihulaisesta saatiin vietyä eteen päin näin vaikeakulkuisessa maastossa. Kaippa heillä oli keinonsa?

Hienot, joskin vähän yksitoikkoiset maisemat ja lämmin merituuli siivittävät matkaamme. Osalle matkailijoista lämpöä alkoi olla jo liikaakin, koska poistuivat alakerran varjoihin.

Saavuimme noin puolen tunnin ajelun päätteeksi Port de Soller’iin. Pikkuinen kalastajakylä, josta on muodostunut nykyisin varsinainen turistipyydys. Varsinainen Sollerin kaupunkiin on reilut kolme kilometriä.

Paikka on tullut kuuluisaksi näistä raitiovaunuistaan. Linkistä voi historiasta lueskella enempi.

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%B3ller

Sen verran kuitenkin, että sitruunoilla ovat rikastuneet. Ensin tekivät junaradan Palmaan 1912 ja vuotta myöhemmin satamasta kaupungin keskustaan tämän ratikkakiskon.

Kovasti eläväinen pikku satama. Tietenkin kadun molemmin puolin ravintoloita ja krääsäkauppoja.

Aika tyylikäs on ratikka-asema.

Käsittääkseni nuo ratikat ovat alkuperäisiä.

Ja siinäpä olikin tämän reissun pulma. Ne peijuunin vaunut olivat menneet rikki jossain tuolla matkallaan ja me jouduttiin odottelemaan yli puoli tuntia seisten kadulla. Tietenkin kaikki varjopaikat oli jo varattu, joten aurinko teki tepposensa ja Madam alkoi voimaan pahoin. Lisäksi ratikkoihin yritti ahtautua puolta enempi ihmisiä, mitä niihin järjellisesti olisi mahtunut, joten teimme päätöksen jättää tämä reissu tähän. Tämän jälkeen olisi vielä ollut sillä vanhalla junalla ajelu, mutta sekin siis jäi nyt väliin.

Hetken Madamen huilattua erään liikkeen sisällä, menimme etsimään paikkaa, mistä saisi taxin. Se oli katastrofi. Taksitolpalla oli porukkaa kuin konsanaan markkinoilla eikä tietoakaan yhdestäkään taxista. Moni jonottaja lähtikin pois ja niin teimme mekin parinkymmennen minuutin odottelun jälkeen, koska koko tuona aikana ei käynyt yhen yhtä autoa paikalla. Pienen matkan päässä oli hotelli Eden, josta respasta meille soitettiin taxi. Se tulikin vartin päästä ja pääsimme Sollerin keskustaan, vähän yli kolmen kilometrin päähän, josta jatkoimme bussilla Palman keskustaan ja sieltä sitten taxilla hotellillemme. Näin päättyi muuttunut saarireissumme. Onneksemme näimme kuitenkin aika paljon ja hyviä muistoja jäi. Opas kertoili matkan varrella myös alueen historiaa ihan kiitettävästi.

Illalla Madam ei jaksanut lähteä illalliselle, joten menin yksin hotellimme runsaan buttet-illalisen äärelle. Ja kyllä, kalaa söin monessa eri versiossa. Nyt oli jopa kalatartaria. Kun kysyin kokilta kalan ”merkkiä”, niin ei oikein selvinnyt minulle mitä se on. En osaa espanjaa ja kokin englanti niin ja näin. Taisi minullakin kalalajien englanti olla unohduksissa.

Seuraavana päivänä, kekiviikkona, otimme iisisti. Sen verran veroittivat kaksi aktiivista edellistä päivää. Olimme kävelleet maanantaina vähän yli 11 000 askelta ja saarireissun aikanakin tuli askeleita yli 8000. Ja tässä helteessä.

Olimme altaalla muutaman tunnin, söimme lounaaksi wrapit allasbaarissa ja huilailemaan hetkeksi huoneeseen.

Vähän ennen auringon laskua menimme ihmettelemään rannan meininkiä.

Pakkohan se oli ottaa kuva tuosta ihmeestä, joka yöksi häviää näkymattömiin 😉

Löydettiin pieni kiva ravintola, Sonjas, seuraavalta rannan suuntaiselta kadulta ja ruoka oli hyvää. Takaisin tullessa marketista vähän tuliaisia itselle ja hotellille kassia raahaten 😉

Seuraavaan kertaan ….