Madamella oli vähän veto pois, joten vietimme huilipäivän. Kävin altaallakin, mutta ei ole minusta oikein aurinkotuolilla lepäilijäksi.

Siirryinkin tuolla taustalla näkyviin pöytiin ja varjoon, ettei käry kävisi.

Itse asiassa, tavallisella tuolilla oli ihan hyvä istua ja lueskella päivän lehtiä.

Tämän päivän tapahtumista ei ole paljon muuta kertomista.

Torstaiksi olimme tilanneet Aurinkomatkojen saarikierroksen. Lähtö oli aikaisin, jo klo 8:20 piti olla läheisen hotellin edessä odottelemassa bussia.

Bussi tuli ajallaan ja iloinen opas, Anne, toivotti meidät tervetulleiksi päivän kestävälle reissulle. Kiertelimme kaupunkia jonkin verran keräten lisää matkalle tulijoita.

Bussi nousi ylös vuoristoon ja ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Pico do Arieiro.

Tänne on tehty iso Naton tutka-asema. Aikoinaan herättänyt kovastikin keskustelua, saako tätä edes rakentaa, mutta vastustajat jäivät tappiolle tässä taistelussa.

Paikka sijaitsee 1818 metriä meren pinnan yläpuolella, joten olimme reilusti pilvien yläpuolella. Anne kertoi, että aika usein käy niin, että täältä ei välttämättä näe oikein mihinkään, kun on pilvien tai sumun peitossa koko mesta.

Siispä meillä oli tuuria, vai olikohan niin, että kun kuskimme kuulemma oli ollut aamulla yhteydessä korkeimpiin voimiin sään suhteen, niin se oli toteutunut.

Niin tai näin, maisemat olivat henkeä salpaavan kauniit.

Oltiin ihan pilvissä 😁

Melkein kuin lentokoneesta katsoisi tätä maisemaa.

Täältä matkamme jatkui Ribeiro Frioon ja siellä päästiin pienelle levada-kävelylle. Tarkoituksella varmaankin valittu helppokulkuinen paikka, koska meitä iäkkäämpiä ei voi päästää ihan mihin vaan kävelemään😉

Levadat ovat itse asiassa kastelujärjestelmä, veden ohjaukseen tehtyjä ”purouomia” ja niiden vieressä on käveltävä polku, jos on. Osa on kuulemma niin kapeita, ettei niissä voi turvallisesti kävellä ja osa menee jopa kallion sisään kaivetuissa/louhituissa tunneleissa. Näitä on 2000 – 5000 kilometriä, riippuen, lasketaanko kaikki sivu-uomatkin mukaan. Eteläpuoli saarta tarvitsi kaiken lisä veden, että saatiin viljelykset kuivimpaankin aikaan kasteltua.

Paikallisessa John’s Ponchassa sai ostaa kansallisjuomaa, hunajasitruunamehua ja pontikkaa, Ponchaa.

Täytyy sanoa, että jo tuoksu oli perinteinen, pontikka.

Olen minäkin nuorena tuota ilojuomaa tehnyt ja juonut, thyi. Tämä juoma ollut aikoinaan todella suosittua saarella, koska sokeriruokoa oli ja siitä oli helppo tehdä pontikkaa. Jos sitä malttaa kypsyttää vähintään kolme vuotta, sitä voi jo kutsua brandyksi. Silloin makukin alkaa jo olla kohillaan, varsinkin, jos siihen lisää tilkan sokeria pehmentämään karvaan alkoholin makua.

Täällä, virtaavan veden vieressä kasvatetaan myös kirjolohia.
Kun kerran vesi vuorilta tulee ja on kristallin kirkasta, raikasta, kylmää ja puhdasta, kalat voivat hyvin.

Ravintoloissa listalla tätä kalaa myydään taimenena, trout. Lohta näkynyt myös joissain ravintoloiden listoilla, joten herää kysymys, olisiko nekin vain isompikokoista kasvatettua kirjolohta?

Täältä jatkettiin matkaa alemmas, Santana kylään, jossa on vielä muutamia perinteisiä olkikattoisia taloja.

Nämä olivat turisteille tarkoitettuja muistoesinemyymälöitä.

Ennen kaikki talojen katot olivat olkia, mutta varsinkin kaupungeissa, esimerkiksi Funchalissa, ne kiellettiin, koska tulipalon syttyessä, tuli levisi katoista toiseen todella helposti, johtuen kapeista kujista. Toki, myös kipinöinti aiheutti tulen leviämisen.
Metsäpalothan leviävät tuulen aiheuttamasta kipinöinnistä. Täällä Madeiralla oli viimeeksi 2016 todella tuhoisa metsäpalo, joka levisi myös Funchalin kaupunkiin tuhoten paljon taloja, vaikka ei enää ollutkaan olkikattoja.

Täältä jatkettiin lounaalle Sao Vicenteen. Ravintola Quebramar on aivan rannalla, osittain melkeinpä meren päälle rakennettu. Mainingit huokuivat rantaa välillä jylisten. Nämä rannat ovat pääosin tällaista kiveä, hiekkarannat löytyvät naapurisaarelta, Porto Santosilta. Matkaa täältä n 40 km.

Lounas oli ihan mukiin menevä, ei mitään gurmeeta, mutta harvoinpa lounaat sellaisia ovatkaan. Eikä ole tarkoituskaan olla, dinnerit saavat sen arvonimen mieluusti säilyttää.

Nyt kun olimme saaneet muutakin kuin silmän iloa, jatkoimme takaisin vuoristoon.

Tie kiemurtelee hyvinkin vaihtelevassa maastossa. Välillä ohittaen muutamien talojen ryppäitä, joita ei oikeastaan voi edes kyliksi kutsua. Vaeltajia varten on sinne tänne rakennettu tai muutettu olemassa olevia rakennuksia hotelleiksi. Tämä saarihan on oikein vaeltajien paratiisi.

Ohitimme jonkun kuvauspaikan, mutta emme edes pysähtyneet, koska sumu/pilvet peittivät syleilyynsä kaiken. Eipä siinä näkynyt muitakaan pysähtyneinä, kuten kaikkialla muualla, missä olemme olleet. Encumeadassa pysähdyttiin ostoksille. Paikka on 1007 metriä meren pinnan yläpuolella, joten olimme oikeesti vuoristossa. Minäkin ostin, tällä kertaa paikallisen villatakin. Ne olivat käsittämättömän halpoja, 30.- € , ja aitoa villaa. Täälläkin pilvet menivät tien yli ja vilpoista oli.

Tästä pienen matkaa eteen päin, oli isohko hotelli ja ravintola.

Retkemme viimeinen pysähdys tehtiin Cabo Girao jyrkänteelle. 580 metriä korkea, melkein pystysuora jyrkänne ja sinne rakennettu uloke lasilattioineen, antoi upean näköalan jopa Funchalin kaupunkiin asti.

Retkestä jäi oikein hyvä kuva. Oppaamme Anne kertoi koko matkan ajan niin paikallista tietoa, missä nyt juuri sillä hetkellä olimme, tai sitten saaren yleistä historiaa. Suosittelen lämpimästi näitä opastettuja retkiä. Vietnamin matkallahan nämä oppaan kertomukset korostuivat erityisesti, mutta kyllä nytkin, jos olisi auton vuokrannut ja tehnyt vastaavan reissun omatoimisesti, olisi nautinto jäänyt vain murto-osaan.

Lopuksi vielä kooste videon muodossa, joka kannattaa katsoa.