Yö nukkuttiin kuin uppotukit. Aamu oli poutapilvinen eikä tuuli pahemmin vaivannut, varsinkin kun tuli idän ja pohjoisen puolelta.

Lähdettiin tekemään pieni retki kylän keskiosiin ja rantaan.

Kasvejahan täällä on paljon ja näin keväisin kaikki kukassa. Niinpä pörriäisillä on mettä ravinnoksi yllin kyllin.

Tämä tienviitta ei varmaankaan paljon selittelyjä kaipaa.

Ennen kylään siirrettyä seurojentaloa, jossa voitiin sitten tapaamisia ja illanviettoja pitää, ilmeisesti tansseja pidettiin kalliolla.

Ja niitähän tälläkin saarella riittää.

Edellisellä kerrallahan me pääsimme jopa tuonne sisälle tutustumaan talon saloihin. Siellä on jopa esiintymislava, niin orkesteria kuin muita esiintymisiä varten.

Hyvä on tuossa terassilla jutustella.

Jännästi verkkoa on laitettu suojaamaan yläpohjaa. Nyt eivät linnut pääse tuonne pesimään eikä hakemaan pesiinsä tarvikkeita.

Tinteillähän on tapana hakea pehmikettä vintiltä, eristeistä.

Seurojentalon läheisyydessä on vanha koulu. Siinäkin olemme päässeet käymään.

Omistaja päästi meidät tutustumaan näihin molempiin kohteisiin. Nyt ei näkynyt pihapiirissä ketään, joten jäi sisätilat näkemättä tällä kertaa.

Tuossa vieressä oli sellaisia kukkia, joita kumpakaan meistä ei tunnistanut.

Koululta lähdettiin yhtä tietä pitkin metsään, ajatuksena, että koukkaa takaisin rantaan.

Tuli kuitenkin sen verran kosteaa vastaan, että takaisin käännyttiin. Jäi näkemättä, oliko oletukseni oikea.

Sitten olikin vuorossa rannan ilmettelyä.

Matkalla oli vanha, jo yli 150-vuotias talo julkisivuremontissa. Panelit olivat kuulemma jo 110 vuotisia, ja koska ne on käsitelty hylkeen rasvalla, maalia ei tahdo saada pysymään.

Kalliolle kun perustukset tekee, ne kestää. Ei ole talon runko muuttanut muotoaan vähääkään.

Kylän tapaan aita on pultattu kallioon, ja siten jättää tien merkin, jossa me turistitkin osaamme kulkea. Muutenhan täällä helposti outo ihminen joko vahingossa menee pihoihin tai sitten liian uteliaisuuden vetämänä, vedoten merkintöjen puutteeseen.

Tällaisia vanhoja varastoja ja miks ei veneitäkin, on mielestäni enää nähtävillä täällä saaristossa. Eihän niitä vanhoja heinälatojakaan enää tahdo missään nähdä.

Tuollaisia pikkureikiä on tuolla rantakalliossa paljon, joten oletimme niiden olevan rajamerkkejä. Käsittääkseni jokaisella talolla pitää olla rantaoikeus, jotka silloin isovihan aikaan siihen kallioon hakattiin. Eipähän pääse kukaan muuttamaan rajapyykkiä.

Eipä ollut vierasvenelaiturilla tungosta, vielä.

Monen moisia laituriviritelmiä on tässäkin saaressa. Siinä on saanut kiven jos toisenkin pyöritellä veneen alta laiturin alle.

Madan kävi istumaan ja samalla sattui tulemaan paikallinen nainen koiransa kanssa, joka kipitti suoraan Madamen syliin. Ei ujostellut yhtään.

Mutta kun emäntä jatkoikin matkaa, ei jäänyt buudeli Madamelle, vaan hyppäsi emäntänsä perään.

Kaikki kiva loppuu aikanaan, vai miten se oli.

Nämä vanhat rakennuket ja veneet kiehtovat suunnattomasti minua. En vaan malta olla ottamatta kuvia niistä.

Tuolla länsipään lopppupuolella muutama iso talo.

Kiviä on kohtuudella kasattu perustuksiin.

Pysyypä talo ryhdissään paremmin.

Iltalenkille lähdettiin kokeilemaan itäpuolta saaresta.

Saaren koilliskulmassa olevaan Ketholman saareen menee pieni silta, joten sinne. Ei pitkälle päästy, kun alkoi tuntua kuin olisimme pihoihin jouduttu, joten käännyttiin takaisin.

Sieltä suunnattiin saaren keskiosiin päin.

Olipa hieno, puhdas kallio keskemmällä saarta. Tuossa ois tanssit voinut pitää. Ei vaan sattunut soittopeliä mukaan.

Tuo purkkari tuli jo iltapäivällä, meidän tehdessä ruokaa, mutta muut myöhemmin. Fiskari jäi vielä yöksi tuohon yhteysvenelaituriin, mutta tuo pienempi lähti pois, eli käväisi pikaisesti vain.

Meitä jäi siis kolme.

Jos tästä maisema paranoo, se on pilalla.

Aika harvoin näin ulkosaaristossa on näin tyyntä.

Eikä ilta-auringossakaan valittamista.