Viimeeksi, kun Santtu kävi Suomessa, olimme Madamen kanssa merillä, jossain Turun saaristossa, mutta nyt sitten tärppäsi ja sain kuin sainkin hänet ja hänen vaimonsa meriretkelle.

Santtu on minun entinen duunikolleega Restelin ajoilta. Eniten tehtiin yhdessä töitä Länsiauto areenalla, tunnetaan myös Barona-Areenana sekä viimeeksi Espoon Metro Areenana. Yhden kesän olimme yhtäaikaa myös Mesteritallilla, joka olikin oikeastaan se minun ”kotipesä”.

Joten aika monessa ”sopassa” ollaan yhtä aikaa oltu hämmentämässä. Oli ne toisaalta kivoja aikoja.

Nyttemmin,, Santtu ja Merle, asuvat Etelä Afrikassa, jonne jokunen vuosi takaperin muuttivat.

Ennakkoon minulla oli vähän hytinä siitä, etteivä ole olleet tällaisella pienemmällä veneellä merellä, joten vähän jännitti, miten rantautuminen tulisi onnistumaan, mutta kuten kuvasta huomaa, innostus oli ainakin Santulla kohillaan, kun sai tehtäväkseen laittaa koikku poijuun kiinni. Ja se onnistui heti ekalla kerralla, mikä ei suinkaan ole itsestään selvä juttu.

Tuuli kävi etelän puolelta, joten se asetti pieniä haasteita rantautumisessa, mutta sekin sujui loppuun asti hyvin, vaikka Santtu pikkasen sotkikin, kumpi puoli on vasen puoli 😉

Reissumme olikin oikeesti siinäkin mielessä hyvä, että he pääsivät ensimmäistä kertaa tutustumaan meidän upeeseen saaristoon, edes vähän. Siis muuallekin kuin Suomenlinnaan tai Vallisaareen, mitenkään vähättelemäätä näitä saaria.

Tietenkin teimme pienen saareen tutustumisen patikoiden ja paluumatkalla toimme puita, jotta saisimme tehtyä kaupasta ostamamme ruuat.

Tällä kertaa saareen oltiin tuotu sekapuita, oikeestaan pelkästään kuusta ja mäntyä, jotka nekään eivät ihan kuivia olleet?

Olen niin tottunut, että näissä saarissa on pelkästään kuivia koivuklapeja. Siis tuttunut liian hyvään palveluun.

Saatiin kuitenkin jonkinmoiset hiillokset aikaisiksi, vaikka välillä tuntui, että tulta oli enemmän kuin tarpeeksi.

Vieraani eivät ainakaan valittaneet ruuista, uusia perunoita, kermaviilisipulisoosia sekä lohta ja tofua.

Siinä taisi käydä juusi niin kuin isäukkoni tapasi sanoa: tarpeeksi kun on nälkä ja ulkona syödään, pienet kivet maistuvat hyvälle.

Aika meni kuin siivillä rupatellessa niin vanhoista kuin nykyisista asioista. Itse asiassa, ei edes paljon muisteltu vanhoja duunijuttuja, mikä olikin ihan hyvä juttu. Lähinnä duunista puhuttaessa päiviteltiin, kuinka korona on sotkenut koko ravintolabusineksen. Henkilökuntaa ei saa mistään, kun alalta poistui niin moni muihin hommiin, eikä palannut takaisin tistien taakse.

Alkoi tämä reissu olemaan kotiin lähtöä vaille, kun saatiin toinenkin vielä takaisin veneeseen.

Kun tänne, Kaparen, tullessa ajoin Svinön kanavan ja Pentalan kautta, paluu tehtiin ulkomeren puolelta, koukaten Gåsgrundin satamassa, jonne emme kuitenkaan rantautuneet. Siellä olikin melkeimpä kaikissa poijuissa vene ja muutama kylkikiinnittyneenä aallonmurtajaankin. Halusin vain näyttää, millaisia mahdollisuuksia lähisaarissamme on.

Nyt jää sitten nähtäväksi, tapaammeko seuraavan kerran Etelä Afrikassa vai Suomessa.

Seuraavaan kertaan.