Eiliseltä ei paljon kerrottavaa. Hiljaiselosta nautiskelua.

Mutta tänään alkoi tapahtumaan. Aamupalan jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut kasaan ja luovutettiin bungalow pois. Taxi tuli melkeimpä sovittuun aikaan hakemaan kyydissään jo pari henkilöä. Mutta vielä tuli neljä lisää kahdestakin osoitteesta, joten meitä oli pickupin kyydissä lavalla kahdeksan inehmoa. Sopu sijaa antaa. Kaksi tyttöstä olivat Suomalaisia, joiden lento lähtee nyt torstaina. Ja kyllä, joutuvat kahden viikon karanteeniin, kun kotiinsa pääsevät.

Pikaveneen lähtöpaikalla oli ajoittain pientä rysistä, kun tuli ja lähti ja osa, kuten me, odotteli.

Me saatiikin odotelle pitkään, kun joku vene oli vähän myöhässä. Siitä kun oli tulossa samaan kyytiin meidän kanssa joitakin matkailijoita. Siispä lähdettiin yli puolituntia myöhässä.

Vene tulikin melkein täyteen. Laukut oli survottu kaulaan, avotilaan. Muutamia laittoivat luukkujen sisään.

Vautia oli yllättävänkin paljon, ottaen huomioon, että meitä oli nelisenkymmentä mukana, plus matkalaukut. Tosin ei loppu peleissä ollutkaan ihan tasaista, vaikka aallokkoa ei mielestäni ollut paljon. Tuulta ehkäpä 5-6 m/s.

Johtuu varmaankin pohjan muodosta.

Vaikka painoa onkin ”paljon”, mutta kun pohjan kulma on loiva, saa tämä aikaiseksi, mielestäni, sen ”hakkaamisen”.

Samanmoisessa aallokossa ajellaan Sarza2:lla 25 knots ja suurin piirten yhtä ”pehmeästi” kulkee, kuitenkin paljon pienemmästä veneestä kysymys.

Aika outoa?

Lisäksi todella paha bensan käry tuli koko ajan matkustamoon, siis kovassa vauhdissa. Ja hirvaä meteli. Koneet pauhasivat todella äänekkäästi.

Omassa veneessä kun on tottunut kuuntelemaan radiota matka-ajossa, niin tässä menossa ei kuullut edes omia ajatuksiaan.

Siispä, tais jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi speedboat-kokemuksekseni.

Mutta, jos tätä ei olisi kokeillut, olisi koko loppuiän katunut, että miksi minä silloin en ……. kun oli mahdollisuus.

Ensimmäinen pysähdys tehtiin Koh Pun saaren Koh Jum satamaan.

On matkamme melko tarkasti puolessa välissä.

Yksi perhe jäi sinne.

Seuraavaksi olikin vuorossa Krabin satama. Paikka, josta lähdettiin Phi Phille.

Sinne jäikin suurin osa veneen matkustajista. Siitä jatkettiin meidän kohteeseen, Railay beach’ille. Onneksi olivat laiturin tehneet, ettei tarvinnut mihinkään hiekkarannalle hypätä. Olimme ainuat tänne jäävät. Loput matkasivat Ao Nangiin, joka onkin tämän lähialueen isoin rantakohde.

Laituria pitkin jouduttiin ihan itse vetämään laukut, mutta kun kartan eteen kovalla maalla pysähdyttiin, tuli heti paikallinen kysymään, että mihinkäs ootte menossa.

Kun näytin kohdetta, opasti meitä oikeaan suuntaan. Ei päästy kuin muutama metri, kun vastaan tuli nuorehko mies, otti laukkumme pykälään ja lähti, me perässä.

Muutaman kymmenen metrin päästä saavuttiin golf-auton näköisen menopelin luokse, jonka kyydissä sitten huristelimme vastaanottoon. Paperihommat tehtyämme, tervetuliaisjuomat juotuamme, samainen kuski vei meidät samalla menopelillä bungalowillemme. Joka muuten olikin aika kaukana respasta.

Aika hulppeanoloinen bungalow.

Ja koko alueemme vaikuttaa siistiltä. On kaksi allasosastoa, toinen keskellä resorttia ja toinen meren rannalla.

Äkikseltään sanoisin, että kyllä meitin taas kelpaa.

Rannalla tuntui olevan ”vähän” enempi elämää, kuin mihin totuttiin Koh Lantalla, mutta kaitpa tuohon tottuu.

Rannan tuntumassa ravintolassamme pikainen myöhäislounas, laukkujen purkua ja pieni huili.

Illalliselle mentiin itärannan puolelle ja aika ”perälle”, mistä löydettiinkin kiva paikka. Hyvää, edullisesti ja ystävällisesti palveltuna.

Kulkukissakin sai vähän.

Huomenissa lisää, kun alueeseen keretään paremmin tutustua.