Tämä on kopioitu vanhasta blogista, joten osa kuvista, jotka tähän liitän, eivät olleet alkuperäisessä, koska en ole löytänyt niitä, mutta valtaosaltaan alkuperäisessä muodossaan, tekstiä mitenkään muuttamatta.

Vihdoinvihillä päivä koittaa

Hyvin nukutun yön jälkeen aamupalalle päärakennuksen puolelle. Ihan perus eväät, mutta puuro saa kyllä erityismaininnan, oli niiiiiin pehmeää että.

Pienelle aamulenkille, kiertäen tietä pitkin järvelle.

Lenkkiä tietäpitkin sai melkeimpä parikilometriä kävellä, ensin omakotitalojen editse isompaa hiekkatietä, mutta kun se alkoi laskeutumaan alas järvelle, muuttui kuin vanhan ajan pikkutieksi. Pieni hiekkaranta lahden pohjukassa, jossa tällä kertaa ei uijia ollut, mutta mies ja poika kalalla oli.

Eipä jääty ihmettelemään kalansaaliita, josko niitä nyt olikaan, vaan jatkettiin järven rantaa pitkin eteen päin. Oletusarvona oli, että eilen nähtyjen portaiden alkupää löydettäis. Muuten tulee aikamoinen kiipeily melkeinpä pystysuoraa kalliota pitkin ylös.

Ensin tuli rantasauna ja heti osapuilleen  vastakkaisella puolen tietä helpotus, portaat.

Siis helpotusko ?? 164 porrasta ylös. Ei se nyt niin paha rasti ollut kuin äkikseltää luulis. Vai ollaankohan niin ”hyvä”kuntoisia?

Kello kävikin jo sen verran, että suihkuun ja parasta päälle, tai ainakin, parasta mitä mukana oli.

Piti mennä pikkasen aikaisemmin, kun Sari halusi minun ottavan ilmakuvaa kirkosta.

Onhan tämä kirkko kyllä hieno julkisivultaankin. Ja aikas iso. Kerrostalot näyttää aika piskuisilta vieressä.

Ja niin kuin vanha kansa sanoisi, tässäpä se ”parempi”puoli ???

Ei se häpee kyl paraatipuolelle millään lailla.

Yksi hienoimmista Suomessa olevista kirkoista, missä olen käynyt, nykyaikaisista, jos tarkennan. Sisätilat, varsinkin tuo ”saarna”puoli korkeine ikkunoineen ja koristeineen, saa maalaispojan sanattomaksi.

Tuossa vaiheessa paremmaltakin vitsinvääntäjältä jutut on aika vähissä. Saatika sitten tällainen hiljanen karjalaispoika.

Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Kun morsiusparia ooteltiin, tuli väkeä pikkuhiljaa paikalle, jolloin yhellä jos toisella oli pikkutehtäviä. Madam mieluisessa tehtävässä, lastenvahtina.

Mummalla oli vissiin jotain muuta tuolloin.

Navakka mutta lämmin tuuli yritti sotkea jos ei kutreja, niin hiekkaa silmille.

Mutta hyvin me selvittiin.

Tais jänskättää muitakin……

Kun eturiviltä kuvan otin, ei oikein mahtunut koko seinä potrettiin.

Pääsee kuitenkin käsitykseen tuosta ikkunasta ja puuteoksesta sen edessä.

Eiköhän nuita kuvia muilla ole vaikka kuinka.

Jos oli mulla totiset paikat, oli bestmankin sen verta ilmeetön, etten kuunaan päivänä herraa ole moisessa ”virnistyksessä” nähty.

Eikö sanota että häät on ilon juhla, mutta kaikki mun mielestä aika ilottomilta vaikutti. Olin näkevinäni osan naisista oikein itkevän.

Onpa kauniita nuoria.

Kyllä se hymykin sieltä alkoi tulla, kun morsian oli rautaa sormeensa saanut ja pois appiukkonsa edestä pääsi.

Kun itse aikoinani tuossa tilanteessa olin, se valtava helpotus, kun ”pääsee” pois tuolta alttarilta, on huikea.

Tuossa vaiheessa jopa hääväki huokaili helpotuksesta.

Kun pikkuprinsessa oli varastaa koko shown, naurun pyrskähdyksiä oikein kuului.

Tunnelma alkoi vapautua ilmiselvästi.

Saarna oli loistava, ainakin sen mitä muistan. Pitääpä pyytää Jontelta teksti, josko antais.

Ulkopuolella, portaiden alapuolelle muodostetiin auringonkukka ”kuja” ja hääpari kulki sen alitse autolleen, toisen bestmanin toimiessa kuskina.

Hieno kyltti toivotti meidät tervetulleiks #vihdoinvihillä-juhliin.

Taas saatiin odotella hääparia.

Morsiamen äiti saa kasoisveljeltään Jussilta meriselityksiä, joita ei kamerahenkilö kuulut. Jussin vaimo, Satu, tällä kertaa lasten vahtina. joita tarkkailee myöskin morsiamen isoveli Petri.

On se kumma, kun niillä on oikeus olla joka paikassa viimesenä paikalla.

Alkumaljankin saivat viimeisenä. Ähäskutti.

Voi sitä iloa, kun äiskä ja iskä saapuivat paikalle, ja rinsessa upeassa mekossaan pääsee vihdoin onnittelemaan heitä. Liekö onnitellut, mutta kuvitellaan, että teki niin.

Karkki kuuntelee tarkalla korvalla, mitä nuorikolla on kerrottavanaan. Nyt jo malja kädessään.

Vaan nytpä tahti muuttuu. Tästä etiä päin, he ovat ekana joka paikassa.

Saavat nauttia hetken kaikkien huomiosta, josko eivät jo sitä huomiota tarpeeksi saaneet.

Eikä pöytäseurueessakaan mitään valittamista ollut. Kaikki tunsi toisensa, ainakin tässä alkupäässä.

Ruoka oli todella maittavaa ja riitti kaikille.

Minä puutun kun kuvan menin ja otin.

Tais olla nuorelle neidille myöskin kiva päivä, innokkaana oli auttamassa, varsinkin morsianta.

Suklainen kakku ei ollut liian makea, joten sitä piti santsata.

Soittajia on suvuissa paljon, melkeinpä suurin osa nuorista hallitsee jonkin sortin balalaikan, joten sitähän sitten riitti. Onhan se niin paljon ”parempaa”, kun oma väki soittaa, kun että olis ”palkka”bändi.

Tämä duo oli Mikon kavereita, joten luulen, että tulivat ihan Alekokki-palkalla.

Kun keittiöharjoilla rumpua ”hakattiin”, ei ihan heti tule mieleen, koska oisin moista nähnyt. Ehkä joskus telkkarissa?

Valitettavasti minun videoiden äänen laatu on sen verran huono, että jätin nuo musiikkiesitykset pois.

Pääsi Kaija-mummokin parketille, kunnian otti Jussi, upseerismiehiä kun on, tietää miten herrasmiehen kuuluu tehdä.

Ehkäpä innokkain parketin kuluttaja oli kuitenkin meidän Prinsessa.

Ei tainnut Mumman tarvinnut tuutulaulua illalla laulaa nuorelle neidolle.

Näinköhän pysyi hereillä edes sitä pientä ajomatkaa yökylään.

Ilonpito jatkui aamupuolelle, jotenka kaikki eivät ”pysyneet” siinä rytäkässä mukana.

Vielä pientä koostetta, alusta loppuun.