Saigon 20.3.

Viimeiseksi päiväksi olimme jättäneet sotamuseon.

Sen verran kiireellä Amerikkalaiset täältä lähtivät, että suurin osa kalustoa jäi tänne.

Näitä on sitten tänne roudailtu meidän ihmeteltäviksi.

Hyvä niin.

Lisäksi oli paljon sellaista tietoa, jota en ollut ”onkinut” esille lainkaan. Osaa pidin aikoinani propagandana, mutta nyt täällä nähtynä, voipi olla, että minuakin oli kusetettu aika paljon. Kyllähän tiesin julmuuksista, joita jenkit tekivät, mutta täällä oikeesti silmät aukeavat.

Kyllähän molemmat osapuolet julmuuksiin syylistyi, mutta karmeeta on silti kohdata mennyt todellisuus.

Tässä tilastossa ei puhuta jenkkien tappioista, mitkä lienevät myös olleen kovat.

Kaiken tämän lisäksi, siviilien tappiot satuttuvat eniten. Täällä oli myymälä, missä sodassa vammautuneet myivät omia tuotteitaan, rahoittaakseen kuntoutuksensa ja elämänsä ylipäätään.

Mekin ostettiin muutama pieni työ. Oliko se sitten omantunnon kohennusta vai mitä, en osaa sanoa.

Veti pikkaisen hiljaiseksi, mutta kiertelymme jatkui vähän miellyttävimpiin kohteisiin, eli kaupungille.

Kävimme pienet herkut nauttimassa sivukadulta löytyneestä siististä kahvilasta.

Ja kuten näkyy, piti kolme oikeen ottaa. Kaikki todella hyviä.

Vaihteeksi löydettiin aika iso puisto, jossa todella iso puu.

Vaikka olemmekin isossa kaupungissa, on tänne tajuttu jättää yllättävänkin paljon näitä puistoja.

Eli ei olla pelkässä kivikylässä, niin kuin useammat isot kaupungit ovat.

Pilvenpiirtäjiäkin täällä on, mutta ei tietenkään vielä niin paljon kuin esimerkiksi Soulissa tai muissa Aasian kehittyneimmissä maissa ja niiden isoissa kaupungeissa.

Jotenkin nämä tällaiset ovat paljon viihtyisimpiä, kuin ne kivikylät.

Täällä näkee aurinkoakin ja sitwn myös kuu,

Neonvalot välkkyivät ja kiemurtelivat talojen seinustoilla. Tuossa oli kuulemma metrotyömaa, joten ehkäpä seuraavalla kerralla tänne tullessamme, on jo metro toiminnassa.