Matka Maon aikaiseen Kiinaan. Osa 1

Tämä on kopio aikaisemmasta blogisivustosta, joka on vaihteeksi suljettuna? johtuen minusta riippumattomista seikoista.

Kuvat suurimmalat osin puuttuvat, mutta yritän penkoa niitä esiin, kun kerkeen/viitsin.

Maon aikaiseen Kiinaan kesällä 1976

Aion kertoilla matkastamme Kiinaan vielä kun muistan.

Osa kertomuksista perustuu päiväkirjaan, osa muistiin.

Minä

Tuohon aikaan, kun Mao vielä eli:

Minä nro 2191 Suomalainen joka olen saanut kiinaan viisumin vallankumouksen jälkeen ja huom! Maon aikaiseen Kiinaan. Matkakumppanini Pekka nro 2192.

viisumija matkan varrelta saatuja leimoja

Niin koitti lähtöpäivä, torstai.

Junan oli määrä lähteä klo 15:00 raiteelta 3,

Saattamaan oli tullut koko joukko edellisen päivän juhlioita ja tietenkin siinä tehtiin vielä viime hankintoja.

Meillähän ei ollut yhtään Suomen valuuttaa, joten Jukka osti meille tarvitsemamme taskulaskimen, 24,- mk,

Mitäkö laskimella junassa tekee ? Kilometri tolppia ei tarvitse laskea koska niissähän on numerot.

Se tulisi olemaan kauppatavaraa Moskovassa, hyvää sellaista.

Olin edellisellä tukkureissulla ostanut tukkupaketin Pk-purukumia, sekin käypää valuuttaa itänaapurissa.

Siskoni toi lupaamansa tonnin, tai siis vastaavan summan taaloissa, työntäen vaunuissa poikaansa Heikkiä, kummipoikaani, ikä 3 kk.

Suurimman osan rahoituksestani sain förskottina työnantajaltani Anttiloilta, 3000 mk.

Pekan rahoitus ei paljon poikennut minun: – Äitinsä allekirjoittama 3000 mk:n vekseli ja 500 förskottia tulevalta työnantajalta. Rohkea veto työnantajalta, joka ei vielä edes ollut työnantaja.

Eli vekselivetoisesti lähdettiin. Ne jotka eivät tiedä, mikä on vekseli, niin googleta. Mutta joka tapauksessa kallein rahoitusmuota, verrattavissa nykyisiin pikavippifirmoihin, vaikka pankit ne silloin hoitivatkin.

Pienten vetistelyjen, jota muuten kukaan ei ”näyttänyt”, jälkeen kapusimme vaunuun etsimään kabiiniamme.

Löydettyämme koppimme majottauduimme sinne ja tietenkin teimme jonkin sortin inventaarion, olisiko jotain unohtunut, ihan kuin se tässä vaiheessa olisi auttanut, juna oli jo liikkeellä ja ajallaan.

Jossain vaiheessa vääntäydyimme ravintolavaunuun syömään ja tietenkin pari olutta kyytipojaksi.

Lähtö Suomesta 29.7.1976. (emme tiedä miksi Hong Kongin leimat piti laittaa tohon samaan sivuun?)

lähtöleima Suomesta

Viipurissa juna pysähtyi sen verran että kerkesimme hätäisesti ostaa juomaa,  oisko ollut vodkaa ja shampanjaa, tai oikeammin kuohuviiniä, Venäläiset kun kutsuvat omaansa shampanjaksi. Lisäksi kävimme tutustumassa sikamaisesti haisevaan ja likaisen asemman vessaan, Hätä meni siinä vaiheessa ohi. Illemmalla nautiskelimme juomia ja jututimme käytävällä muita matkailijoita. Kuka oli menossa minnekin, etupäässä kaikki meidän ikäiset opiskelemaan jonnekin päin Venäjää.

Oli siinä muutama tyttökin mutta ei se kaikista yrityksistä huolimatta johtanut sen kummoisempaan tulokseen.

Juna oli ajallaan Moskovassa ja meidän piti vaihtaa asemaa, niitähän on ympäri Moskovaa seitsemän kappaletta, riipuen ilman suunnasta mihin päin olet menossa.

Ennen toiselle asemalle menoa piti käydä vaihtamassa voutherit lipuiksi ja se paikka taas oli ihan kaupungin ytimessä, hotelli Moskowskajan aulassa.

Eikun jonottamaan taxia ja sitähän sai jonottaa. Jossain vaiheessa odotellessa tuli hätä. Joten luontevaa oli löytää wc. Sen kyllä löysi hajun perusteella kaukaakin. Alas päästyäni järkytys oli karmea, ammoniakin lemu oli niin hirveä että oli pakko palata ulos, vetää keuhkot täyteen happea ja toivoa että se riittää reissun ajaksi, no, ei riittänyt, joten pakko oli henkäistä ja täyttää kituset sillä ihanalla, aromikkaalla ilmalla mitä oli tarjolla. Puistattaa vieläkin kun ajattelee.

Paperit levälleen tiskille siinä uskossa että ne vaihdetaan junalipuiksi.

Ei vaihdettu, ei.

Virkailia, vanhempi itseensä kyllästyneen oloinen nainen yritti selittä meille jotakin mutta emme oikein ymmärtäneet mitä. Me kun ei ihan hirveesti, siis lainkaan, osattu paikallista kieltä, ja toisaalta ei virkailijakaan osannut niitä kieliä mitä me ois ymmärretty.

Sen verran saatiin tolkkua että piti odotella muutama tunti ja tulla takaisin.

Etsimme valuuttabaarin, parit neuvoa-antavat ja pienen pohdinnan jälkeen takaisin tapaamaan viehättävää virkailijaamme.

Takaisin tultuamme, kerrottiin, että jotain oli tapahtunut, something has happend, useampaan kertaan, ja kehoitettiin menemään Intouristin pääkonttoriin. Menimme sinne, jolloin meille selvisi, että he haluavat meidän palaavan takaisin Suomeen.

Nyt alkoi pikku hiljaa selvitä, että ei taida juna lähteä, ei ainakaan meidän juna.

Nostimme pienen älämölön mutta eihän se auttanut mitään. Vaikka kuinka esittelimme vouchereitamme, passejamme kaikkine viisumeineen, ei asia edennyt yhtään.

Sitten keksimme pyytää hotellista huoneen, ajatus oli että jäädään sitten Moskovaan ja seuraavalla junalla takas Suomeen, Seutulaan ja ensimmäinen kone joka lentää pohjoismaiden ulkopuolelle, niin siihen.

Vähän ihmetystä aiheutti se kun ei saatu kuin huone jossa oli vain yksi sänky.

näkymä huoneesta

Takaisin alas respaan ja hirveä selitys päälle. Taas pienen ele- yms kielen jälkeen tyydyimme kohtaloomme, käskettiin odottaa. Mehän odotettiin.

Pienen kaupukikiertelyn jälkeen palasimme hotellille kuulemaan uutisia, olihan junaliput ok, olihan.

Ei ollut, ei.

Eikä siinä vielä kaikki, ottivat meiltä pois sen huoneenkin ja aikoivat lähettää yöjunalla takaisin Suomeen. Me ihan hermona että mitenkäs tässä näin pääs käymään. 

Olivathan he tottuneet ajamaan suomalaisia takasin, joskus jopa lepikot ryskyen, mut kaksi tavallista matkailijaa, eihän me mitään oltu tehty.

Sit keksittiin että Suurlähetystö, antakaa lähetystön osoite. Heillähän on velvollisuus auttaa pulaan joutuneita ihmisiä. Ja mehän jos ketkä olimme pulassa. Piti lähteä Kiinaan mut venäläiset ajaa meidät takaisin Suomeen.

Eivät antaneet.

Siispä taxia metsästämään, joka saatiinkin aika nopeasti, Näytettiin juna-aseman nimi, mistä Kiinaan menevä juna lähtee, vietiin matkalaukut sinne säilöön ja sitten lähetystöön.

Oli perjantai ja kello oli jo seitsemän hujakoilla, joten hiljaiselta näytti Lähetystöllä.

Tuttu portti

Aloimme jo tulla epätoivoisiksi, mutta sitten näimme jonkun silloin tällöin vilahtavan toisen kerroksen ikkunassa. Pienillä kivillä heittelimme aikamme ja saatiinkin hänen huomio kiiniitettyä meihin. Hän avasi ikkunan ja kyseli asiamme. Lyhyesti kerrottiin, jolloin käski ootella. Menisi katsomaan, olisiko ketään enää paikalla. Olivat lähteneet melkeinpä kaikki viikonlopun viettoon, kuka minnekin.

Meille kävi tuuri.

Lähetystösihteeri Markus Lyyra oli vielä paikalla, oli juuri pakkaamassa autoaan ja perhettään lähteäkseen Terijoelle viikonlopuksi. Hänelle jouduttiin pikkaisen enempi valottamaan tilannettamme. Siis paperit levälleen, nyt jo sisätiloissa. Tutkittuaan hetken ja lisäselvityksiä saaden, teki uskomattoman päätöksen, jota ei kuulemma yleensa kenellekkään tavalliselle matkaajalle tehdä.

Majoitti meidät kuriiriasuntoon, siipirakennuksessa oli pari tätä tarkoitusta varten varattua asuntoa.

Tämän hänen päätöksensä mahdollisti hyvin onnekas sattuma, siis meidän kannalta. Suurlähettiläs Hallamaa oli lomalla Suomessa ja Lyyra oli nyt korkein ulkoministeriön virkamies Moskovassa. Jos Hallamaa olisi ollut paikalla, olisi meidät todennäköisesti lähetetty Suomeen odottamaan asioiden selkeentymistä.

Ja asia oli luonnon katastrofi, jonka Lyyra meille kertoi.

Wikipediasta lainattu:

Kiinassa oli ollut maanjäristys, voimakkuudeltaan 7,8-8,2 Richterin asteikolla. Maanjäristyksen uhrien määräksi on virallisissa lähteissä ilmoitettu 255 000, mutta todellinen luku saattaa olla huomattavasti suurempi. Useimmissa asiantuntija-arvioissa puhutaan vähintään puolesta miljoonasta tai jopa miljoonasta kuolonuhrista. Järistys herätti pelkoa myös Pekingissä, ja se on haluttu yhdistää Kiinan politiikan saman kesän merkittäviin tapahtumiin. Mao Zedong kuoli noin kuukautta myöhemmin, 2. syyskuuta 1976. Perinteisesti Kiinassa on uskottu, että suuret luonnonmullistukset ovat merkkejä Taivaan mandaatin vaihtumisesta ja hallitsijan kauden päättymisestä.

Tämän järistyksen keskus oli Tietsinin kaupungissa, joka sattui olemaan kaivoskaupunki. Junarata kulki kaupungin halki. Tai siis oli kulkenut. Nyt tuo maanjäristys oli ”hukuttanut” radan, kuten suurimman osan kaupunkia taloineen, maan alle, niihin entisiin kaivoskuiluihin. Joten ei ihme, että juna ei lähtenyt, puuttui muutama kilometri rataa. Tämä selvisi myöhemmin.

Me siis majoituimme kuriirikämppään. Lyyra teroitti kovasti meitä mogaamatta tätä juttua, koska hän oli nyt vastuussa meistä. Lupasimme olla kunnolla.

Toinen päivä Moskovassa, lauantai 30.7.-76

Aamulla heräsimme ajoissa ja olimme valmiina, koska Markus tuli hakemaan meidät laukkujen hakuun.

Onneksi meillä oli tolkku ollut edellisenä iltana, joten olomme ei ollut huono, emmehän halunneet ryssiä tätä mahdollisuutta.

Ajoimme asemalle ja noudimme laukkumme. Markus selitti samalla mitä toimenpitetä hän/lähetystö aikoo tehdä hyväksemme.

Saatuaan selville, että meillä oli ylimääräisiä passikuvia, hän käski meidän ilmestyä maanantaiaamuna toimistolle pari niitä mukanamme ja lupasi hankkia meille viisumit Mongoliaan.

Sen verran mekin tiesimme, että tiistaina menee seuraava juna Kiinaan, mutta se menee Mongolian kautta eikä meillä ole viisumia sinne ja Suomen tietojen mukaa viisumin saanti kestää minimissään kymmenen päivää.

Mutta ei näköjään kestä, jos on suhteita. Ja tässä tapauksessa Markus edusti korkeinta Suomalaista virkamiestä Neuvostoliitossa.

Samalla käytiin jossain toimistossa, jossa Markus yritti selvittää miksi juna ei lähtenyt ja voiko meidän liput vaihtaa tiistain junaa? Lippujen vaihto onnistui varmaankin hänen kielitaidon takia.

Lisäksi dollareita vaihdettiin vähän rupliksi, muodon vuoksi.

Siispä pikkasen näytti valoisemmalta, vaikkakin alkuperäinen suunnitelmamme sai ”pienen” kolahduksen.

Takaisin tullessamme, Markus näytti lähimmat pari kauppaa, mistä saatoimme ostaa pientä aamupalatarviketta. Valikoima ei todellakaan ollut kummoinen. Muuta maassa maan tavalla tai pois.

Poishan me haluttiinkin, mutta luontoäiti päättii viivästyttää vähän.

Kun laukut olivat majapaikassamme, päätettin lähteä tutustumaan kaupunkiin.

Olihan se jo tuolloin hemmetin iso.

Emme edes yrittäneet busseilla liikkua, koska taxit eivät meidän valuutassa maksaneet juuri mitään.

Kävimme syömassä pienen välipalan ja kiertelimme keskustassa ja päätettiin sitten illalla satsata vähän enempi ruokapuoleen. 

Ruplia saimme lisää myymällä PK-purkkarasian. Pikkasen erikoisempi episodi.

Oli semmonen hillittömaän kokoinen ravintola, kolmessa kerroksessa ja melkein täys.

Paikka sijaitsi Hotelli Rossiassa, joka oli tuolloin maailman suurin hotelli, yli 5000 huonetta.

Siellä pienen etsiskelyn jälkeen löydettiin mahdollinen asiakas.

Hän oli kuuromykkä mutta löysi tulkin paikalle. Tulkki osasi vain käsimerkit ja venäjää ! Great.

Sitten etsimään englannin kielen taitoista henkilöä, joka sekin löydettiin, Etsivä löytää ….

Eihän sitä kauppaa voinut siinä baaritiskin edessä tehdä, vaan paikalliset opastivat meidät vessaan. Siis ensin tulkki käänsi englantimme venäjäksi, toinen tulkki venäjän käsimerkeiksi.

Aluksi tuli vähän halju olo, että kuinkahan tässä käy, mutta hyvin kävi. 
Ne oli tän näköisiä, mutta pakattu keltaiseen pahvilaatikkoon, ja määrä sata purkkaa, kun tuossa on parikymmentä.

Jos mä nyt muistelen oikein, niin saatiin 150 ruplaa.

Ruplan kurssi oli tuolloin vähän yli seitsemän markkaa.

Oisko toi tukussa maksanu kolme-neljä kymppii. Ja sekin meni sen aikaisen työnantajani laskuun. 

Ne, jotka ei tiedä/muista, purukumi oli tuohon aikaan kovaa valuuttaa rajan takana. Samoin kuin laskimet.

Tällä sit rahoitettiin illalliset.

Oltiin päivällä nähty iso hotelli jossa oli gaalaravintola, hienoja esityksiä illalla. Tänäänhän oli lauantai.

Me

Joten parasta päälle ja sinne. 

Pekka ja skumppaa


Shamppanjaa pöytään, paikallinen kun ei maksanut ”mitään”.

Alkuun kaviaaria, väliruoka ja pääruokana jotain lihaa. 

Viinejä nää ei meidän mielestä osaa tehdä, ovat kaikki enempi vähempi makeita.


Esitys oli suorastaan erinomainen, vaikka keilestä emme ymmärtäneet mitään.

Tytät Moskovan


Pekan keskittyminen skumpan kaatoon, minä keskityin enempi taustalla näkyviin tyttöihin.


Siinä illan edetessä, jututimme heitä, kielimuuri oli melkoinen, mutta ei haitannut tahtia.


Kun kuppila meni kiinni, löydettiin itsemme istumassa autossa jota ajoi joku tyttöjen kaveri ja matkalla jonkun kotiin. Autona joku vanha idän ihme.

Me aatetliitn että niin sitä pitää.

Ei ois kannattanut aatella.

Joku kysyi missä me asuttiin ja me onnettomat turistit kerto – suurlähetystössä.

Jarrut kirsku, ovet aukes ja pojat oli keskellä ei mitään, kadulla,  kaupungin valot kajasti jossain kaukana… ehkäpä 15-20 kilometrin päässä.

Siinä sitä Suomipoika mietti vähän, kuis täs nyt tällee….

Hetken lampsittuamme kaupunkia kohden, takaa tuli taxi ja ei paljon tarvinnu viiteloidä, kun pysähty ja vei meidät kämpille.

Mietittinkin myöhemmin, että olikohan meidän ”häntä” lähettänyt sen koska mitään liikennetä ei ollut edes matkalla lähetystöön. Se ei voinut olla sattuma.

Tällainen oli meidän lauantai 

Kolmas päivä Moskovassa

Onneksemme oltiin varmaankin edellisen illan jäljiltä vieläkin vähän ”järkyttyneitä”, joten ei ollut kankkusta.

Siispä kaupungille tutustumaan nähtävyyksiä.

Edelleenkään emme haikailleet bussilinjoja, vaan taxi kyyditsi kun vaan kartasta osoitti kohteen. Kieltä emme vieläkään olleet oppineet, joten tuo elekieli toimi parhaiten.

Yliopisto

Yliopistoalue oli aikas iso, meikeläisittäin.

Ja koska oli pyhäpäivä, aika hiljaista oli.

Mouseleum ja minä

Pääsisäänkäynti juurikin yhtä mahtipontinen kuin vain voi kuvitella.

Tietenkin Punainentori oli ihan pakko nähdä. Ja Kremli.

Mousuleumiin oli aikamoinen jono, joten emme vaivaituneet edes yrittämään.

torni poikineen

Jostain syystä emme käyneet kokeilemassa kirkon ovea, olisko auki ollut?

En jaksa muistaa moiseen syytä.

Nyt autenttista filmimateriaalia kuvattuna 8mm kaitafilmille ja ennen julkaisematonta.

Punainen tori ja valkoinen mies

Tuossa aika lähellä oli valuuttabaari, siis hotellin ravintola, jossa kävi maksuvälineenä vain dollarit.

Kävimme muutamat gin-tonikit nauttimassa siellä.

Baaritiskillä ruvettiin juttelemaan parin amerikkalaisen liikemiehen kanssa. Olivat olleet jo jonkin aikaa Moskovassa, jotain kauppoja yrittivät tehdä Venäläisten kanssa, mutta eivät selvästikkään olleet yhtään kartalla, miten tässä maassa pisnestä tehdään. Olivat vain yrittäneet päästä johonkin byrooseen neuvotteluun tuloksettomasti useampaankin kertaan. Sen verran mekin tiesimme, että näiden, venäläisten,  kanssa pitää ryypätä ilta illan jälkeen, ennen kuin mitään tapahtuu. Jenkit eivät olleet edes käyneet muissa ravintoloissa kuin tässä hotellin kuppilassa. Puhumattakaan, että olisivat ”ulkoilleet” mahdollisten pisneskumppaneiden kanssa. Meillä oli sellainen käsitys, että täkäläiset eivät edes päässeet tähän baariin. On siinä jenkkipojilla opettelemista, aateltiin me.

paikallinen ”mäkkäri”

Tässäpä paikallinen pikaruokapaikka.

Päivällä käytiin joku pikku keitto syömässä ja illalla sit etsittiin taxikuskin suositusten mukaan kunnon paikallinen ruokapaikka. Taktiikka toimi varsin hyvin. Saatiin mahat täyteen hyvää paikallista ruokaa halpaan hintaan.

Illalla tultiin takaisin tähän hotelliin, alakerrassa kun sattui olemaan yökerho. Nyt oli sitten meidän pisneksenteon aika. Otettiin mukaan se taskulaskin ja kun viinuri toi tilaamamme gin tonicit, oli jo laskin valmiina päydällä. Kaveri vilkaisi kapinetta ja näppäilin satasen näyttöön.  Viinuri lähti pois nähdessään numerot. Me aateltiin, että tässäkö tää kaupanteko oli, Eipä ollut, oltiin hätäisiä. Tarjoilija toi toiset ginit, viittoili laskinta ja kun nostin sen taskustani pöydälle, näpytti siihen 50. Minä vuorostani 90. Ja niin päädyttiin 75:een. Kaveri otti laskimen, ja hävisi. Me kerettiin jo syödä tilaamamme ainakin kahdet kaviaarit ja 200 gr vodkat, sekä chatobrianit ja miettimään, että siinä meni laskin. Eipä hätiä mitiä. Viimein viinuri tuli takaisin, olisko ollut paperipussiin  sullottuna ryppyisiä ruplan seteleitä. Sitten vasta tajuttiin, että kaveri on varmaan kiertänyt koko hotellin läpi lainaten kaikilta vastaan tulevilta ruplan tai pari. Summa vastasi varmaankin heikeläisten parin kuukauden ansiota.  Me saatiin rahamme ja mahamme täyteen, jälleen kerran.

Oltiin kämpillä ajoissa, olihan seuraava päivä tärkeä. Oli maanantai.

Neljäs eli 2.8.-76 Moskovassa

Maanantai aamu valkeni muiden aamujen tavoin, mutta meillä hieman erikoisemmin.

Marssimme lähetystön puolelle, jossa luovutimme passikuvat Lyyralle. Samalla selvisi pari muutakin asiaa.

Meidän piti Lyyran kanssa käydä henkilökohtaisesti Mongolian lähetystössa, ikään kuin näyttäytymässä, että olemme kunnon kansalaisia emmekä mitään ”agentteja”, jota päältäpäin ei mielestämme olisi voinut tietää.

Ja että juna lähtee Kiinaan, Pekingiin, tiistaina ja kulkee Mongolian kautta. Suomen Suurlähetystö hoitaa viisumit Mongoliaan. Lisäksi meidän pitää allekirjoittaa paperi, koska lähetystön vastustuksesta huolimatta, haluamme matkustaa maanjäristysalueelle, Suomen valtio ei ole missään vastuussa meistä, jolloin jos jotain sattuu, paikallinenkaan lähetystökään ei ole velvollinen auttamaan meitä. Eli, pesevät kätensä meidän suhteen eivätkä näin ollen halua olla meidän kanssa ”missään tekemisissä” kun kerran menemme kriisialueelle.

Tällaista paperia ei ihan heti Suomen valtiovallan toimesta pistetä allekirjoitettavaksi.

No, nyt pistettiin.

Oisko se silleen, että huipulla tuulee. Oltiin aika huimapäitä, kun ”pienistä” varoituksista huolimatta, pidettiin matkasuunnitelmastamme kiinni.

Kun tämä ”virallinen” asia saatiin hoidettua, lähdettiin kylille

Keskustaanhan sitä piti nyt mennä, jotta sais miestä väkevämpää. Ehkäpä nyt oikeesti tarvittiin ”rohkasuryyppyjä”??

Kreml ja sen sivurakennus?

Kaippa tuo keltainenkin talo kuuluu vielä noihin Kremlin rakennuksiin, onhan siinä nurkassa tuo tornikin.

Kumpaa noissa torneissa vartioidaan:
Ettei köyhä kansa pääse sisään

vai ettei Kremlin ukot ulos. ????

Häät joihin meitä ei kutsuttu

Nähtiin matkalla hääpari. Samallaista hässäkkä kuin meidän kotomaassakin.

tv-torni

Jossain matkan varrella taxin ikkunasta nähtiin vilaus tämmösestä.

Tornin rakentaminen alkoi vuonna 1963, ja se valmistui vuonna 1967. Se piti maailman korkeimman vapaastiseisovan rakennelman titteliä kymmenen vuotta, kunnes vuonna 1976 Kanadan Torontoon valmistui CN Tower.

Aikamme kierrellettyämme, päädyttiin vaihteeksi valuuttabaariin.

Baarissa oli tuttuja; nämä kaksi pisnesmiestä. Parin gt:n jälkeen, keksittiin Pekan kanssa ehdottaa kavereille yhteistä illan viettoa hyvän ruuan merkeissä. Sovittiin, että tullaan samaiseen baariin alkuillasta ja sitten johonkin ruokailemaan, muualle kuin tämä valuuttahotelli.

Hyvä tekosyy moiseen oli päivämäärässä. Täytin kyseisenä päivänä 25 vuotta.

pötyä pöytään ja ei suinkaan juttuja

Niinpä sitten päädyttiin gruusialaistyyppiseen raviteliin. 

Venäläiseen tapaan, päydässä oli jo ennen vieraiden saapumista ruokaa ja juomaa yllin kyllin. Ja kattausten ”linja” tarkistettiin moneen kertaan. Tämä pöytä ei kuitenkaan ollut meille, vaan siihen saapui myöhemmin joku isompi poppoo. Eivät häirinneet meitä, mutta sitä en muista, häirittiinkö me heitä!!

Syötiin pitkän kaavan mukaan, kaviaarit alkuun ja silleen. Ja tietysti snapsia. Amerikan pojat eivät olleet oikein tottuneet snapseihin. Selvisi, etteivät ikinä olleet ottaneet moisia kyytipoikia ruuan alas saattamiseen. Mehän innostuttiin Pekan kanssa, että nyt opitte. Oppivat kans. Talutettiin pojjaat taxiin ja hotelliinkin sai taluttaa. Okei, okei, ei oltu mekään ”ihan” selvin päin.

Hauska oli ilta, mutta huomenna olisi reissumme yksi suurimmista kohokohdista.

Lähtö junalla Siperian halki jonnekin.

PS. Kuvat ovat uudelleen kuvattuja, ei skannattuja. Ja kuvia oli alun alkaen paljon, mutta Venäjän tulli takavarikoi muut filmit. Tätä eivät löytäneet.

Tästäkin myöhemmin lisää kun sen oikea aika tulee.

Ja sisältö saattaa vielä tarkentua, kunhan käyn tätä läpi toisen matkailijan , Pekan, kanssa.

Moskova saa jäädä

Tiistai koitti. Me pirteänä toimistoon. Käskettiin tulemaan iltapäivällä uudelleen.

Siis vielä piti kärvistellä monta tuntia, ennenkuin saataisiin selvyys, päästäänkö vai ei.

Vai joudutaanko iltajunalla takaisin Suomeen.

Tilannehan on alusta alkaen ollut kimurantti. Meillä on ollut vain transit-visa. Tarkoittaa, että voidaan matkustaa Venäjällä, mutta ei saada yöpyä, muutaaalla, paitsi liikkuvassa junassa.

Siksi paikalliset viranomaiset olisivat lähettäneet meidät takaisin Suomeen odottamaan seuraavaa junaa. Mutta lähetystö pelasti meidät. Koska asuimme lähetystössa, se on ikään kuin Suomi. Tai tulkitaan Suomen alueeksi.

No nyt tuo tie on käyty loppuun. Eli jos ei papereita, niin kotimaa kutsuu.

Päätettiinkin, että jos näin käy, menemme suoraan Seutulaan ja ensimmäinen kone, joka lentää pohjoismaiden ulkopuolelle, lennämme sillä mihin ikinä sit lentääkään.

Minä ja muut suurmiehet

Siinä saapi patsaskin, toivottavasti, haikeena muistella Suomi-poikien vierailua.

Näitä miettiessä, lähdettiin kylille. Mentiin semmoseen valtavaan tavarataloon. Isompi kuin Stokka.

Hyllyt notkuivat tyhjyyttään. Siellä, missä sattui olemaan jotai, oli porukkaa sitten heti helvetisti.

Systeemi toimi seuraavasti:  Ensin otit selville, mitä aiot ostaa, saako tuotetta eli riittääkö sitä ja mitä se maksaa. Sitten näillä tiedoilla jonotat kassalle, maksaaksesi tuotteen ja vasta sitten pääsi tiskille jonottamaan, mistä tuotteen saattoi saada. Pikkaisen meinas hermo mennä. Nyt en valitettavasti muista, mitä jonotettiin.

Takaisin lähetystöön.

Meille vielä kertaalleen teroitettiin Suomen valtion kantaa asioidemme hoitamiseen, mikäli jotain sattuisi. Siis eivät vieläkään aikoneet ottaa mitään vastuuta meistä. Eipä meistä muutkaan ihmiset hirveesti vastuita kanna, lukuun ottamatta omia vanhempiamme.

Saatiin jatkoaika Venäjän viisumiin sekä Mongolian viisumi. Kyllä Lyyralle oltiin kiitollisia.

Matkaevääksi käytiin hakemassa Tuborgin tölkkiolutta keissi. Koska sitä sai vain valuuttakaupasta, hinta oli aika suolainen.

Juna lähti ajallaan, olisko ollut klo 19:30.  Asemia on monta, mutta tämän Yaroslavsky Station.

kuva lainattu Kilroy
  • Trans-Mongolian rata haarautuu  Irkutskin jälkeen ja kääntyy kohti Pekingiä kulkien Ulan Batorin kautta.

Tämä tiistaina lähtevä juna on Kiinalainen, mutta vaunussa oleva palvelija oli venäläinen maatushka.

Maisemat vaihtuivat, miehet eivät

Tätä katselua riittä nyt kuudeksi vuorokaudeksi.

Alun alkaen meillä oli ostettuna I-luokan lippu, mutta syystä tai toisesta, saatiin tavallinen neljä hengen osasto. Mutta kun juna nytkähti liikkeelle, jäätiin ihan kahdestaan, ei tullut lisää porukkaa. Aateltiin, kävipä taas Suomi-pojille mäihä. Kestääköhän tämä tuuri koko reissun??

Se selviää aikanaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.