Tilasimme taxin ja jouduimme poistumaan haikein mielin päästäksemme kohti uusia seikkailuja.

Taxin ikkunasta viimeiset kuvat punertavasta hiekasta, jota tällä alueella riittää.

Emme käyneet sellaisella järjestetyllä päiväretkellä niillä oikeilla punaisilla hiekkadyyneillä, joten tämä tienvarsi ei paljon kerro totuudesta.

Vähän ennen rautatieasemaa oli tällainen upea, ilmeisesti japanilainen, pytinki.

Aika iso aidattu alue. Sen vähän, mitä autosta näki, niin ei oikeesti mikään pikkutölli.

Juna tuli melkein ajallaan, oisko puolituntia myöhässä ollut, ja me löydettiin oma vaunumme ja siellä tuolimme helposti. Oltiin jo melekin kuin konkareita junan käytössä tässä maassa. Nämähän olivat pikkumatkoja meikeläiselle, joka on Siperian läpi mennyt menen tullen.

Melko pikaisesti junan lähdettyä liikkeelle, tuli virkapukuinen mies kyselemään matkustusasiakirjoja.

Tämä juna oli astetta siistimpi siihen edelliseen verrattuna.

Hienot telkkarit , joissa näyttivät jotain, josta emme oikein ymmärtäneet mitään.

Ympäröivä maasto ja kasvillisuus melko samanlaista, kuin aikaisemmalla junamatkalla.

Nyt puuttuivat vain viiniköynnökset.

Matka Ho Chi Minh’iin on alavampaa, tai ei ainakaan nähty isompia vuoria.

Tämmöisiä roikkulehtisiä kasveja oli aika paljon.

Pähkäilimme kovasti, mitäköhän hedelmää tämä tuottaa, mutta jäi arvoitukseksi.

Jossain matkan varrella oli jäänne höyryveturiajoilta. Vesivarasto. Putken tynkä vielä paikoillaan, mutta ”laskuputki” puuttui.

Ilmeisesti ovat kaikki vanhat veturit panneet ”naftaliiniin” ja korvanneet sähköisillä.

Edessämme istui nuori äiti pikkupojan kanssa.

Madam intoutui leikkimään hänen kanssaan.

Homman nimi oli seuraavanlainen.

Poika näytti jotain tuollaista pikkulelua ja Madam ikään kuin huudahti, siis ilmeillään ja kätensä suun eteen laittaen, että ompa hieno. Poikaa nauratti ihan hirveästi moinen juttu.

Poika vaihtoi lelua ja sama toistui aika ajoin.

Söötti poika ja näin Madam saatoi viihdyttä tätä pikkumatkustajaa, jolloin hänen äitinsä sai hetken olla rauhassa.

Ostoskärryn ohikulkiessa, tarttui meillekin vähän herkkuja.

Ne valmisruuat, mitä kauppiaalla oli mukana, ei nyt taaskaan sytyttäneet meitä, joten tyydyttiin tällaiseen ”roskaan”.

Niin, kuvassa puuttui tietysti vesipullot.

Olihan tämäkin vaunu ilmastoitu, mutta siitä huolimatta se veden juonyi on aika tärkeää, herkkujen lisäksi.

Nescafe oli yllättävänkin hyvää kylmänäkin.

Kylmänä se myytiinkin.

Yllätyksenä ohikiitävässä maisemassa tuli puidenistutukset. Näillä leveysasteilla en olisi ihan heti moita uskonut näkeväni. Se jäi epäselväksi, oliko nui rivistöjen väleissä olevat pensaat muuten vaan siinä, vai kenties jotain hyötypensaita?

Vaikka paljon olikin hyödyntämätöntä maata, ainakin radan varsilla, tuppaavat yleensä käyttämään kaiken mahdollisen kasvupaikan hyödykseen täällä Aasiassa päin. Varmaankin johtuu aika runsaslukuisesta väestöstä. Ruokaa tarvitaan.

Alettiin olemaan jo esikaupunkialueilla, kun juna töksähtäen pysähtyi.

Sanoin Madamelle, että tais jäädä joku junan allla, siis ihan leikillään.

Mutta kun juna ei lähtenytkään liikkeelle pitkään aikaan, alkoi porukka käydä kärsimättömaksi.

Sitten joku koppalakkinen käveli vaunun päästä päähän, jolloin paikalliset saivat vahvistuksen epäilyyni.

Sen meille englannisti nuorempi pariskunta, nainen puhui enlantia.

Joku armeijan auto oli jäänyt alle ja tiettävästi yksi ainakin oli kuollut.

Tämä samainen nuoripari kertoili jäävänsä nyt junasta pois ja yrittävänsä ottaa taxin tuosta tien varresta. Tämä kun saatoi kestää heidän mukaansa tunteja, ennen kuin juna saattoi jatkaa matkaansa.

Mekin hetken emmimme tekevämme samoin, lähteä ulos, mutta sitten kun muita ei mielestämme lähtenyt, emme mekään tohtineet. Ajattelimme, että kyllä enemmistö tietää.

Ikkunamme alla paikallisten katseet olivat kaikilla suunnattuna veturiimme päin ja osa juoksikin siihen suuntaan.

Siinä vilisti ihminen jos toinenkin ohitsemme.

Olisiko puolisentoista tuntia mennyt, kun vihdoin jatkettiin hissukseen matkaa. Tuossa vaiheessa me ainakaan emme nähneet tasoristeysessä muuta kuin mopoja ja roskia.

Paljon olen junissa matkustellut, mutta ihan ekaa kertaan onnettomuuten joutunut kyseistä kulkuneuvia käyttäessäni.

Tuosta hetkisen kun etiäpäin kolisteltiin ja kaupunki läheni sekä tien levenivät, aiheutimme junamme ohikulkiessa pienoisia ruuhkiakin.

Viimein sitten saavuimme asemalle.

Pikkupika äitinsä kanssa valmistautuivat muiden mukana kamppeita kasaillen.

Poika nakotti katseellaan kovastikin Madamen suuntaan.

Olihan heillä ollut hauska matka, ainakin osittain.

Toki, välillä oli pientä itkuakin tihrustettu, kun ei olisi millään malttanut pieniä päikkäreitä ottaa.

Taisi koskea molempia, mutta isompi ei itkenyt.

Jotenkin ihmettelin tuota aseman ”sotkua”. Vaikka näinkin, että tämä oli pääteasema, niin olisi voinut kuvitella sen olevan pikkaisen siistimpi.

Yleensä kun asemanseudut ovat olleet aika siistejä. Eihän tuohonkaan kummoista aitaa olisi tarvinnut rakentaa, kun nuo roskakasat olisivat ”hävinneet”.

Ulkopuolella oli sitten jos jonkin moista kuljetuspalveluita tarjoavaa miestä. Olimme kuitenkin lukeneet muutaman ”kauhukokemuksen” moisista kuljetuksista, joten Madam päättäväisesti ohjasi medät viralliseen taxijonoon.

Eipä kauan tarvinutkaan odotella ja kuskille taas kuva kohettlistamme osoitteineen.

Huone saatiin, rytkyjä henkariin ja vatsa ilmoitti ruoka-ajan koittaneen.

Aiva hotellimme läheisellä poikkikadulla oli iso ravintolamaailma, mutta me haimme jotain pienempää, joten emme nyt tähän täkyyn tarttuneet.

Hetken kiertelimme tutustuen lähistöllä olevan torin atmosfääriin ja tarjontaan.

Melkeimpä niin on, että sitä mitä täällä ei ole, sitä ei tarvita.

Olihan tuolla tämmöinen hienompikin versio kulkupelistä.

Replika jostain tunnetusta merkistä.

Trufesman.

Siinä sitten kaiken tämän jälkeen kämpille ihmettelemään liikennettä ikkunasta käsin.

Sekä pieni kooste ohiviltävistä maisemista ja jopa ruuhkista.

seuraavaan päivään.