Kiinan muurille

Oltiin edellisä päivänä käyty hakemassa kauppahallista kaviaaria. Kalaosastolla oli muoviastiassa irtonaisena, josta sitten kauppias latoi voiparerille isolla kauhalla Ullan pyytämän määrän, olisko ollut puolisen kiloa. Kuulemma näillä on oma sampikasvattamo, aikoinaan kun veljeilivät enempikin velivenäläisen kanssa.

Hinta oli kohillaan, maksoi n 14.- mk tuo määrä.

Sitä sitten aamupalalla paahtoleivän päälle ja kyytipoikana ei ollut tee tai kahvi, vaan aito shampanja. Helpotti ehkä vähän oloakin. Kumpiko? Kaviaari vai …..

Sitten oliki vuorossa siirtyminen Volvoon ja kohti Kiinan muuria:

Tämäkin kohde kuului kauan kaivattuihin nähtävyyksiin.

Sattui jälleen olemaan aika lämmin päivä, joten kiipeäminen tuonne korkeimmalle kohdalle, mihin turistit pääsee, oli aikas rankkaa, tais eiliset juomat pyrkiä ulkoilmaan.

Tuossa ”pientä” mittasuhdetta, mihin pitäs kivuta.

Se on järkytävän iso.

Kun on ihmetelty, miten tämä on kestänyt pystyssä vuosisatoja, osaltaan vuosituhansia, on tutkimuksissa selvinnyt, että laastin seassa on käytetty 3% riisijauhoja.

Lisäksi rakennus vaiheessa kaikki kuolleet haudattiin työnsä ääreen, muurin sisälle.

Tuolla alhaalla siintää kolme valkoista autoa, kaksi on samallaista farmarivolvoa. Toinen kuuluu Australian lähetystölle ja toinen Suomelle. Nämä ovat taatusti ainoat kyseistä mallia olevat Volvot koko Kiinassa.

Kuinka ollakkaan, samaan aikaan täällä.

Maailma on ihmellinen. Puhumattakaan Kiinasta.

Osa muurista alkaa olla aika huonolla hapella, mutta kiinalaiset kunnostavat pikkuhiljaa lisää turismia silmällä pitäen, kas kun me tuodaan paljon kaivattua länsivaluuttaa.

Kuten näette, meitä turisteja ”vilisi” täällä. yksi toisen takan, ja se siitä.

Tuonne sortuneelle osiolle ei meitäkään päästetty,

Sitten alkoikin paluu alas, jossa toivon mukaan odotti virvokkeet, olihan siellä joku kuppilakin.

Siellä meinattiin limut tilata, mutta Ullan varoituksia kuunnellen, jätettiin väliin. Sen sijaan, Pekka ei varoituksista huolimatta malttanut olla ostamatta kaljan lisäksi pullaa.

Kuten ilme kertoo, ois kandenu kuulla varoituksen sanoja. Se oli karmeaa. Kuivaa, ylimakeaa….

Tässä vaiheessa ei pulla ollut vielä löytänyt ”iloista” ostajaansa.

Tuolta paluumatkalla pyörähdettiin Ming-dynastian haudoilla. Kyseinen paikka on vasta hiljattain avattu yleisölle, siis 70-luvulla. Oli sitä sielläkin ihmettelemistä.

Kun lähetyy hauta-aluetta, on ”suojaamaan” laitettu toinen toistaan isompia patsaita, eri eläimistä.

Joku suomalainen poliitikko tais mogata 80-luvulla itsensä pahemman kerran kiipeämällä johonkin näistä patsaista. Ne ovat pyhääkin pyhempiä, joten ”häväistys” kiinalaisten mielestä oli iso.

Oiskohan tää jutero edellisenä iltana matkinut meitä sen konjakkilasin koossa.

Ei ois kannattanut !!!

Auto jouduttiin jättämään aika kauas, pyhässä paikassa kun ollaan.

Tuli muuten se sama Volvo tännekin.

Vasta tuolla alkoi päästä käsitykseen alueen suuruudesta ja kaikista niistä kalleuksista, mitä oli jätetty näytille.

Pekka seisoo alueen kartan edessä, joten kertokoon kuva alueesta ja sen laajuudesta.

Tästä alueesta ei oltu aukaistu kuin pieni murto-osa meidän pällisteltäväksi.

Kotimatkalla sattui episodi (kiinalainen juttu)

Kaksi kuorma-autoa eivät mahtuneet yhtäaikaa siltaa ylittämään, jolloin tuli ongelmaksi, kumpa peruuttaa. Sehän oli Maon oppien mukaan palaverin paikka. Aikamme odoteltua, kuski lähti selvittämään ongelmaa muiden mukaan kertoen, että hänellä on pari ulkolaista lähetystön vierasta kyyditettävänään. Voisitteko nyt kiltisti pikapuolin sopia kumman on peruutettava. No, molemmat peruuttivat, jolloin kumpikaan ei hävinnyt, eli menettänyt kasvojaan.

Näin oli tämänkin päivän ohjelma illallista lukuun ottamatta taputeltu.

Tällä kertaa illalinen otettiin pikkaisen rauhallisemmin. Tai ainakin ne iso konjakit ja viskit puolitettiin.

Aamujumppa ja kesäpalatsi

Aamulla kello soi 5:50 , ajatuksena käydä puistossa ihmettelemässä aamuvoimistelijoita. Mao oli näet määrännyt koko kansalle suorittamaan joka aamu jumpan tasan klo 6:00 alkaen, jolloin alkoi kovaäänisistä samalla kuulua jumppamusiikkia. Tätä Taijii oli valitettavasti määnjäristyksen vuoksi toistaiseksi peruutettu, kovaääniset eivät kuulemma toimineet kaikkialla.

Nautimme kuitenkin kaviaari-shampanja-aamiaisen.

Kaiken tämän jälkeen olikin vuorossa tutustuminen Keisarinnan Kesäpalatsiin.

Näin oli Kesäpalatsi saanut uudet vartijansa, ainakin vähäksi aikaa.

Yleisnäkymää tekojärveltä.

Huom! ensimmäinen kohde, jossa oli yllättävän paljon ihmisiä. Kiinalaisetkin lomaili ja souteli järvellä, jonka heidän esi-isänsä olivat käsipelillä kaivaneet.

Kiinan leskikeisarinna Cixi (慈禧太后, Wade-Giles: Tzu-hsi; 29. marraskuuta 1835 Peking – 15. marraskuuta 1908 Peking) oli yksi vaikutusvaltaisimmista naisista Kiinan historiassa Qing-dynastian aikana. Hän oli vuosina 1850–1861 hallinneen keisari Xianfenginjalkavaimo, vuosina 1861–1875 hallinneen keisari Tongzhin äiti ja vuosina 1875–1908 hallinneen keisari Guangxun adoptioäiti. Pian miehensä kuoleman jälkeen hän sai todellisen vallan käsiinsä ja hallitsi Kiinaa vanhoillisen hovin klikin tukemana.

Tämä katos oli rakennettu kahden talon väliin, että keisarinna sai kävellä varjossa. Puolessa välissä oli lepopaikka teen tarjoilulle, olihan tämä sentään 700 metriä pitkä.

Kaikissa palkeissa oli uskomattoman hienoja tiperryksiä. pieniä taideteoksia.

Tarinan mukaan jos nuoripari kävelee tämän päästä päähän, eikä mies loppuun päästyään kosi tyttöä, voi tyttö heittää kirveensä kaivoon, tämä mies ei häntä kosisi ikinä.

Kaunis oli käytävä, myönnetään.

Siitä huolimatta taisi Ulla joutua heittämään jotain kaivoon.

Tämä laiva ei ole seilannut metriäkään.

Tehty marmorista.

Kuulemma näillä rahoilla, mitä tuo maksoi, keisarinnan piti ostaa sotalaivoja Japanilaisten pelotteluun, mutta päätyikin rakennuttamaan itselleen laivan.

Liekö ollut ensimmäisiä pasifistejä???

Tuolla siintää pyöreä rakennus, johon mentiin lounaalle, normaali setsemän lajin setti.

Näin oli päivälle taas ollut nähtävää.

Paluumatkalla oli poliisit ohjaamassa liikennettä, ja sitähän piisasi….

Taivaallisen Rauhanaukio.

soppailemaan

Sitten olikin vuorossa tutkailu, mitä mukavaa saataisiin mukaan Kiinasta.

Koska olimme Moskovassa tuhlailleet enempi kuin laki salli, ja muutenkin pikkasen eläneet yli varojen, pähkäiltiin tuliaisten rahoitusta. Rahat kyllä riittivät junalippuihin takaisin ja yleiselämiseen, mutta nää tuliaiset??

Tätä sitten valiteltiin Ullallekin. Hän ja olisko ollut Helena, sanoivat vaan, että ostakaa mitä tarvitsette, maksakaa takaisin kun Suomeen päästään. Näin sitten tehtiin.

Olimme Jukalta saaneet taskulaskimen, hänelle saatiin ostettua pellavakangasta, vaikka vaimolle kesämekon tekemiseksi.

Siskoni oli toivonut silkkiä ja sitä hän myös saisi. -sitä ostinkin muutaman kymmenen metriä. Kun kaupassa myyjä sitä paketoi, en olisi ikinä uskonut sen koon perustella, että siinä on niin paljon kangasta. Tuolloin aito luonnon silkki oli sikakallista Suomessa, muistaakseni parisataa markkaa metri.. Täällä tuo paketti maksoi muutaman kympin.

Äidilleni ostin teeastiaston, kuudelle hengelle. Tietysti aitoa riisiposliinia.

Pekka osti myös astiaston äidilleen, tais olla ruokailusetti.

Lisäksi haluttiin pienet kiinan liput, itsellemme sekä tuliaisiksi kavereille. Eivät maksaneet paljon eikä vieneet tilaa juuri mitään, painosta puhumattakaan.

Lippukaupassa kun oltiin, ja Ulla sai jollain tavoin selitettyä, mitä haluamme, epäillen vahvasti, näinkö saadaan noin monta lippua ostettua. Myyjä poistuikin takahuoneeseen ollen aika tovin siellä ja paluutaan  ilmoitti, että kyllä onnistuu.

Taulukaupassa taasen ostettiin jonkin sortin kivillä painettuja silkkipaperitöitä sekä muuta kivaa ohuesta paperista värkättyjä kiinalaisia käsitöitä. Tuliaisiksi ennen kaikkea.

Tämä on tehty juurikin ns riisiparerille, ohutta ja kuitenkin kestävää. Tämä yksilö on ollut siskollani säilössä eikä ole vielä päässyt kehystettäväksi. Ehkäpä minä joku vappu saan ????

Tuntui, että mikään ei maksa mitään, kaikki oli enempi kuin halpaa.

Manattiinkiin Pekan kanssa, että konti pitäis vuokrata, ostaa se täyteen tavaraa ja myydä ne sitten Suomessa.

Tämän meidän idean ovet sittemmin kopioineet sellaiset firmat kuin Alibaba, Amazon sekä ebay ja muut vastaavat. Eikä me olla hyödytty täsät sentin killinkiäkään. Ei olla osattu pisneksiämme hoitaa……

Kotiin lähdön aika

Niin sitten lomamme alkoi lähestyä sen verran loppuaan, että oli pakattava laukkumme, Paluumatka kestää junavuorokausina ihan yhtä kauan kuin tulo tänne. Nyt olisi tarkoitus olla jäämättä Moskovaan yöksi, ei edes yhdeksi yöksi.

Haikein mielin vietimme läksiäisiä Helenan luona. Toki syömässä sitä ennen käytiin, täällä kun ei kukaan tee kotonaan ruokaa, aamupalat korkeintaan.

Ullan avustuksella kävimme ostamassa paluuliput Moskovaan. Hintahan oli takaisin päin melkeinpä puolet halvempi, 300.- mk, täältä ostettuna, kun Suomessa maksoi matka toisin päin 500.- mk.

Lähtöleima Kiinasta, keskiviikko 25.8.1976 ja samalla sivulla Suomen tullin saapumisleima.

Nyt ei tullut junapalvelija kyselemään kabiiniimme mitään, eikä tullut kukaan muukaan.

Ihan itse ”jouduttiin” menemään ravintolavaunuun ja tilaamaan,

Kyllä jai ikävä kiinalaista ravintolavaunua. En ole sen koomin junissa näin hyvin syönyt.

Olutta varattiin pikkaisen mukaan, kuten lukija muistaa, ei se hääviä ole sen enempää Gobin autiomaassa kuin Siperiassakaan.

Lisäksi olimme käyneet kaupasta ostamassa säilykelihaa. Pikkasen vaihtelua tulevaan yksitoikkoiseen ruokavalioon venäjällä. Saatiin lainaksi Ullalta pieni hedelmäveitsi, joka helpotti lihan kaivamista purkista, meillä kun ei ollut minkäänlaisia välineitä omasta takaa,  jonka palautimme myöhemmin, hänen niin vaadittua, muuten ei olisi lainannut.

Tällä kertaa Kiinan tullissa ei ollut mitään maata järisyttävää esitystä. Sen sijaan odotushuoneessa tulivat kyselemään, mitenkä olimme viihtyneet Kiinassa. Ja taaskaan eivät meinanneet ymmärtää, että meitä on vain kaksi. Kyselivät lopun ryhmämme ”kohtaloa”??? Siinä sitten dipa daapaa haasteltiin.

Päätettiin tehdä Kiinalaisille jullikka. Tänne kun ei kuulemma voi jättää, unohtaa, mitään. Me jätettiin tänne odotushuoneeseen yksi huiska, siihen sohvalle, missä oltiin istuttu, semmoinen pyöreä, ohuesta silkistä tehty löyhyttelyhuiska. Oltiin ihan varmoja, että ennen kuin juna lähtee jatkamaan matkaansa me omassa sopessamme, joku kiikuttaa huiskan meille. Vaan eipä tuonut. On siinä ollut hirveä polemiikki virkailioilla – mitenkäs tää saatais takaisin noille turisteille, kun ovat huomaneet ”erehdyksemme”.  Eivät saaneet, ei ainakaan vielä ole tullut (10.1.2018).

Nyt ei ollut tullissa ongelmia, ei ainakaan filmien kanssa.

Jätettiin kaikki kuvatut, kehittämättömät filmit lähetystöön. Tytöt lupasivat laittaa yhden kerrallaan kuriiripostin mukana ne Suomeen. Useampaa ei kuulemma uskaltaneet samaan lähetykseen laittaa kuin tuo yksi rulla. Niin niitä sitten tuli rulla per viikko useamman viikon ajan koko syksyn. Ja jokaisen sitten vein Soukassa olevaan valokuvausliikkeeseen. Kyllä ne pikkasen ihmetteli, että miten vaan rulla per viikko. En voinut kertoilla totuutta.

Tämäkään ei olisi ollut mahdollista tavalliselle matkaajalle. Ai niin, eihän tänne tuohon aikaan tavallinen matkaaja olisi edes päässyt.

Mongoliaan tultiin 25.8. pois 26.8. torstaina.

Saatiin viimeinen kunnon ruoka loppumatkalla ylittäessämme Mongolia.

Sinällään tämän paluumatkan teki mielenkiintoiseksi tärkeä asia.

Ne paikat, missä tullessa oltiin yöllä, oltiin nyt valoisan aikaan. Siispä näimme koko tämän matkan kaikki maisemat.

Tosin, muutama mielenkiintoin paikka jäi nyt uudelleen näkemättä.

Edes yön pimeys ei näköjään haitannut, jota olimme pikkaisen alkuun mananneet, että kun jää niin paljon näkemättä.

Ei jäänyt.

Siperian halki toistamiseen

Mongolia ohitettiin ilman ihmeempiää. Mitä nyt taas ihmeteltiin isoja eläin laumoja. Hevosia, lampaita ja kameleita. Enen kaikkea ne hevoslaumat,,,,

Venäjän tullikin meni tyylikkäästi, ei mitään murheita. Ihmeteltiin vähän, kun tällä kertaa eivät lillukan varsiin tarttuneet.

Tällä windows movi-makerillä ei pysty pätkimään kuva-kuvalta tota filmiä, joten tulee väärässä  järjestyksessä nää paikat. Sory vaan tästä.

Tuo Baikal kun oltiin sivuutettu, nähtiin aika monessa paikassa, lähinnä suurehkojen kylien kohdilla, isoja vanhojen höyryvetureiden ”parkkipaikkoja”, varmaankin varmuusvarastoituna.  . Niitä oli sit heti paljon, ihan ruskeiksi ruostuneet.

Samoin pelloilla näkyi puimureita, traktoreita tai muita koneita, jotka olivat selkeesti hylätty sinne, joskus jopa keskelle peltoa. Tätä kun kyseltiin junassa, meille kerrotiin : – Kolhoosit saavat koneita, mutta eivät varaosia niihin. Jos menee jokin pikkuosakin rikki, kone jää siihen. On kuulemma helpompi saada uusi kone kuin se tarvittava varaosa. Ja kun kukaan ei varsinaisesti omista koneita, kukaan ei myöskään välitä niistä. Eivät edes viitsi käyttää niita varaosiksi, mieluimmin jättävät niille sijoilleen.

Ja toinen merkittävä ongelma on logistiikka. Vaikka rata kulkeekin halki maan, lähetettyjä tavaroita häviää matkalla, varsinkin jos sattuvat tietämään mitä lähetys pitää sisällään, se ei yleensä pääse perille.

Tämä lähetyttyjen tavaroiden ”katoamis”ongelma jatkui vielä 90-luvulla, Tämän kertoi huolintafirmassa oleva hyvä ystävä.

Sen sijaan omiin vanhoihin autoihinsa, jos jollain sattuu sellainen olemaan, kyläsepät tekevät osat itse ja siten korjaavat niitä.

Menomatkalla nähtii erään talon työmaa, joka nyt sitten sivuutettiin uudelleen. Oli mahdotonta sanoa, oliko talo rakennus- vai pukuvaiheessa. Laudat pihalla yhtä sikin sokin ja tiilet hujan hajan talon ympärillä. Ja talo oli melkein keskellä ei mitään, siksipä varmaankin jäi mieliimme jo tulomatkalla.

Matkan edetessä, huolestuimme ruplien hupenemisen. Olimme jotenkin laskeneet rahamme väärin. Taaloja oli vielä vähän, mutta kysyessämme joiltakin vaihtihalukkuutta, kurssi oli tosi huono, melkeinpä sama kuin pankissa. Taaloilla ei näköjään tee tällä taigalla mitään, rupla rules. Siispä pienen neuvonpidon jälkeen myytiin Pekan ravatti. Saatiin sen verran ruplia, että loppu matka pärjättiin.

Pekka oli pitkään ”katkera” koska hänen ravatti ”syötiin” siperiassa. Olen vieläkin velkaa sen hinnan hänelle.

Moskovassa ei sitten ihan ihmeitä tapahtunut. Sen verta oli rahat vähissä.

Jaroslavlin asema sijaitsee Komsomolskaja-aukion laidalla Moskovan ydinkeskustan koillispuolella, 3,4 kilometriä Punaiselta torilta koilliseen. Saman aukion laidalla sijaitsee kaksi muutakin Moskovan päärautatieasemaa. Vieressä on Leningradin asema, joka on länteen suuntautuvan liikenteen pääteasema (esimerkiksi Pietarin ja Helsingin junat)

Rautatie Pietarin ja Moskovan välille rakennettiin Venäjän keisari Nikolai I:n aikana 1849 ja tällöin Moskova sai ensimmäisen rautatieasemansa. Aseman alkuperäinen nimi oli hallitsijan mukaan Nikolain asema. Vuonna 1923 asema uudelleennimettiin Lokakuun asemaksi ja pian sen jälkeen Leningradin asemaksi. Molemmat nimet ovat yhä käytössä.

Tätä en minäkään tiennyt, että ensimmäinen asema Moskovassa.

Loppumatka meni kohtuulisen hyvin.

Suomen puolella tullin jälkeen päästiin kahvilaan, jossa viimeiset rahat tuhlattiin. Kaksi lihapiirakkaa ja lasit maitoa mieheen sekä puhelu kotipuoleen Sopasen Pekalle, että tulevat hakemaan meidät asemalta. Meille jäi peräti noiden jälkeen 24 penniä rahaa.

Ihailimme Suomen upeaa luontoa ja sitä siisteyttä, mikä kaikilla ohittamillamme asemoilla oli. Eritoteen jäi mieleen Kouvolan aseman viereinen nurmikko, missä oli kukkaistutuksilla kirjailtu isolla; KOUVOLA , värikkäästi.

Kun viimein päästiin kotiin, oli tervetuliaisbileet melkoiset.

Tässäpä tervetuliaisbileiden osaanottajat pääpiirteittäin. Saatoi olla, että kävi muitakin, mutta muisti pätkii.

Niin loppui suuri seikkailumme ja niin loppui Kiinan kulttuurivallankumous Maon kuolemaan, joka sattui melkein välittömästi meidän poistuttua Kiinasta.

Oltiin me aika veijareita.